Julkaistu: 2024-03-22 Päivitetty: 2024-03-22 kl. 13:07
Hankkeen pääasiallisena motiivina lähes kolme vuosikymmentä sitten olivat Norjan tuolloin käyttöön ottamat hiilidioksidiverot ja kaasun korkea, noin 9 prosentin hiilidioksidipitoisuus, mikä ylittää markkinoiden vaatimukset. Verot tekivät CCS-toiminnasta kannattavampaa kuin vain erottaa hiilidioksidi ja vapauttaa se ilmaan. Tähän mennessä yli 19 miljoonaa tonnia CO2:ta on varastoitu.
Teknologiat, joita on käytetty, eivät ole uusia eivätkä myöskään erityisen korkeaa
teknologiaa, sanoo Christian Bernstone. Hän työskentelee insinöörinä Vattenfallilla, tällä hetkellä projektissa, joka pyrkii luomaan hiilidioksidin talteenoton ja varastoinnin avulla negatiivisia päästöjä Jordbron biomassalla toimivassa CHP-voimalaitoksessa Tukholman ulkopuolella. Hän on aiemmin ollut kirjoittamassa CO2:n varastoinnista parhaiden käytäntöjen käsikirjaa Sleipner-projektin perusteella.
"Käytössä on perinteistä öljy- ja kaasuteollisuuden teknologiaa. Nämä ovat tekniikoita, jotka ovat olleet olemassa jo kauan, käytännössä siitä lähtien, kun öljyn ja kaasun etsintä alkoi. Kyse on vain käänteisestä toiminnasta, lisäät jotakin sen sijaan, että ottaisit jotakin pois," sanoo Bernstone.
Tiedonkeruu-, mallinnus- ja mittausmenetelmät ovat kehittyneet vuodesta 1996 lähtien, joten insinöörien on helpompi ennustaa, miten CO2 käyttäytyy erilaisissa geologisissa muodostelmissa ruiskutuksen jälkeen. Sen lisäksi hiilidioksidin erotusteknologiassa on edistytty, mikä on johtanut energiatehokkaampiin prosesseihin.
Uusi teknologia mahdollistaa myös sen, että nestemäistä CO2:ta kuljettavat alukset voivat pumpata hiilidioksidin kelluville ruiskutusalustoille. Sieltä hiilidioksidi pumpataan suoraan varastointilaitokseen – sen sijaan, että vedettäisiin putkilinja maalta – koska suurin osa varastoinnista ei tapahdu yhtä lähellä kuin Sleipnerin tapauksessa.
Etsittäessä uusia paikkoja hiilen varastointiin, CCS-teollisuus voi – ehkä hieman ironisesti – nojata öljy- ja kaasuteollisuuteen. Koska kyse ei ole vain siitä, että keinot ovat samanlaisia. Kyse on myös samantyyppisistä geologisista muodostelmista, joissa öljy- ja kaasukentät voivat muodostua ja jotka soveltuvat CO2:n varastointiin. Ja aikaisemmasta öljyn ja kaasun etsinnästä on saatavilla paljon tietoa, jota voidaan käyttää etsittäessä paikkoja hiilidioksidin varastoimiseen.
Toinen asia, joka on kehittynyt, on lainsäädäntö. Vuonna 1996 ei ollut erityistä CCS-lainsäädäntöä, mutta siitä lähtien lainsäätäjät Euroopassa, Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa ovat laatineet varastointia koskevia lakeja ja määräyksiä.
EU:ssa CCS-direktiivi on ollut voimassa vuodesta 2009, ja vaikka Norja ei ole EU:n jäsen, direktiivi on otettu Norjan lakiin Euroopan talousalueen (ETA) sopimuksen kautta.
CCS-direktiivin tavoitteena on eliminoida merkittävä vuotoriski tai vahinko ihmisten terveydelle tai ympäristölle. Yksi kriteereistä CCS-laitoksen käynnistämislupaa varten on osoittaa, että varastointi on turvallista ja että sitä valvotaan huolellisesti vuotojen estämiseksi. Tämä tarkoittaa Bernstonen mukaan, että hiilidioksidin varastointia miettivät yritykset voivat luottaa siihen, että CO2 käsitellään turvallisesti.
"Onneksi Norjan hiiliverot kannustivat kaupallisen CO2-varastoinnin aloittamiseen jo lähes 30 vuotta sitten", sanoo Bernstone.
"Tällä tavalla olemme saaneet valtavasti tietoa ja oppineet paljon, kun taistelu ilmastonmuutosta vastaan on muuttunut tärkeämmäksi kuin koskaan aikaisemmin. CCS voi muodostua tärkeäksi keinoksi, kun on kyse sementintuotannon tai ilmailun kaltaisista toiminnoista, joiden osalta hiilidioksidipäästöjen vähentäminen on vaikeampaa."
"Kaiken kaikkiaan olemme oppineet, että hiilen varastointi todella toimii niin kuin sen oli tarkoitus toimia," sanoo Bernstone.
Yläkuva: Visualisointi CCS:stä Sleipnerissä Norjassa, kuva Equinor.
